Tietoa Lapin poroista

Perustietoa
Poro (rangifer tarandus tarandus) on pohjoisessa Fennoskandiassa elävä puolikesy sorkkaeläin, joka on kesytetty myöhäiskeskiajalla tunturipeurasta. Poro on kooltaan suhteellisen pieni, mutta kestävä ja voimakas eläin. Urosporo eli hirvas painaa 90-180 kg ja sen säkäkorkeus on noin 110 cm. Hirvaan sarvet voivat painaa jopa 10 kg. Naarasporo eli vaadin on kooltaan hieman pienempi – sen paino on 60-100 kg ja säkäkorkeus noin 90 cm. Vaatimen sarvet ovat sirot ja kevyet. Poron keskimääräinen elinikä on 10-15 vuotta, mutta se voi elää jopa 20-vuotiaaksi.

Poron ravinto vaihtelee vuodenaikojen mukaan: keväällä poro syö heinäkasveja, varpuja, jäkälää ja puiden lehtisilmuja, kesällä taas erilaisia vihreitä kasveja kuten ruohoja, heinää, kosteikkokasveja, puiden ja pensaiden lehtiä sekä jäkälää. Syksyllä poro kerää vararavintoa talven varalle syömällä vihreiden kasvien ja varpujen lisäksi sieniä. Talvella, kun ravintoa on luonnossa niukemmin, porot etsivät ensisijaisesti jäkälää.

Sopeutuminen pohjoisen olosuhteisiin

Porolla on useita pohjoisen olosuhteisiin erinomaisesti sopivia ominaisuuksia, kuten erikoislaatuiset sorkat eli koparat, jotka aukeavat tarvittaessa leveiksi ja auttavat siten poroa liikkumaan syvässä lumessa tai upottavassa maastossa. Kopara on kaarimainen ja sen terävä kärki auttaa poroa kaivamaan ravintoa talvisin syvänkin lumen alta. Poron tärkein aisti on erittäin tarkka hajuaisti, jonka avulla poro löytää ravintonsa ympäri vuoden – poro esimerkiksi haistaa jäkälän jopa metrin paksuisen lumihangen alta!
Toinen pohjoisen olosuhteisiin erinomaisesti sopiva ominaisuus on paksu ja lämmin turkki. Poron turkki onkin maailman toiseksi lämpimin – vain jääkarhun turkki on eristävämpi kuin poron! Poron turkin erikoisuus on sen ontot peitinkarvat, joiden sisälle muodostuu ilmataskuja. Peitinkarvan alla kasvava tiheä aluskarva tehostaa lämmöneristystä entisestään. Myös poron turpa ja jalat ovat kokonaan karvojen peitossa. Jalkojen karvapeite ei eristä muun turkin tavoin, mutta jaloissa oleva erityinen verenkiertojärjestelmä ja luuytimen öljyhappo estävät jalkojen kylmettymisen alhaisissakin lämpötiloissa.

Kesällä talviturkki on luonnollisesti porolle liian tukala, joten se vaihtaa karvansa kevyempään kesäturkkiin. Kesä on myös oivallista aikaa uusien, vuosittain vaihtuvien sarvien kasvattamiseen. Lyhyen kesän vuoksi sarvet on kasvatettava nopeasti, jotta ne ehtivät saavuttaa riittävän koon ennen syksyä. Poronsarvi onkin maailman nopeimmin kasvavaa luuta: se saattaa kasvaa jopa 2 cm päivässä! Kasvuaikana sarvea peittää suojaava karvapeite, joka tekee sarvesta erittäin tuntoherkän. Syksyllä, sarven kasvettua täyteen mittaansa, poro hankaa nahan pois, minkä jälkeen sarvi on kova, kestävä ja tunnoton. Hirvaat tarvitsevat sarviaan kiima- eli rykimäajan taisteluissa, minkä jälkeen ne pudottavat sarvensa. Vaatimet käyttävät sarviaan vasojen ja parhaiden ruokapaikkojen puolustamiseen, ja säilyttävät sarvensa talven yli ja aina alkukesään saakka. Myös vasat kasvattavat pienet sarvet jo ensimmäisenä kesänään.

Lisääntyminen

Porojen rykimäaika on syys-lokakuussa. Vaatimen kantoaika on 7 kuukautta, ja toukokuussa vaadin synnyttää pääsääntöisesti yhden vasan. Vasa painaa syntyessään 4-6 kg, mutta kasvaa nopeasti rasvaisen ja ravitsevan emonmaidon ansiosta. Ensimmäisten elinviikkojen aikana vasaa suojaa sisäelinten ympärillä oleva ruskea rasva, joka kattaa noin 1-2% vasan ruumiinpainosta. Imetyksen loppumisen jälkeen vasan nopea kasvu jatkuu pohjoisen luonnon tarjoaman monipuolisen ravinnon ansiosta. Vasa itsenäistyy noin vuoden ikäisenä.

Poronhoito

Alkujaan poro kesytettiin hyötyeläimeksi, kuten lihan ja maidon tuottajaksi, kanto- ja vetoeläimeksi sekä houkutuseläimeksi peuranpyyntiin. Lisäksi porosta saatiin raaka-aineita vaatteisiin ja työkaluihin. Poro toimi keskeisenä kulkuvälineenä pohjoisen erämaissa; poronhoito tapahtui jutaamalla, mikä tarkoitti muuttamista porojen perässä pohjoisen tunturinummien kesälaitumilta eteläisempien metsäseutujen jäkäliköille talven tullen. Yhteen suuntaan jutaamismatka saattoi olla jopa 400 km.

Vuosisatojen saatossa, valtioiden rajojen asettamisen ja tekniikan kehittymisen myötä poronhoito on kehittynyt nykyiseen muotoonsa; jutaamisen sijaan poroja paimennetaan moottorikelkkojen ja GPS-paikantimien avulla. Nykyisin poroja käytetään enenevässä määrin matkailupalveluiden, kuten poroajeluiden ja porotilavierailuiden toteuttamisessa. Poronliha on tunnettu lappilaisherkku ja poronnahkaa, -luuta sekä -sarvea käytetään monipuolisesti käsityömateriaaleina.

Pohjois-Suomen poronhoitoalueella liikkuu luonnossa vapaana noin 200 000 poroa. Jokaisella niistä on omistaja, jonka yksilöllisellä poromerkillä kaikki hänen poronsa merkitään. Porot kootaan kaksi kertaa vuodessa, keskikesällä ja syys-lokakuun aikana, yhteen poroerotusta varten. Porot kerääntyvät luonnostaan laumoihin eli tokkiin hyönteis- eli räkkäaikaan ja rykimäaikaan, mikä helpottaa poroerotusten toteuttamista. Poroerotuksessa porot lasketaan ja loislääkitään, vasat merkitään leikkaamalla omistajan merkki vasan korviin, ja teurastettavat porot erotetaan eloonjäävistä.